Minäkertojana Känä

Oma käsikirjoitukseni on siinä vaiheessa, että palautteita on tullut. Kummallisin osa niistä on se, että tekstiä on sanottu kuunnelman omaiseksi. Dialogi toimii, mutta ympäristöä ja henkilöitä ei ole kuvattu tarpeeksi. Kaikkitietävän kertojan kanssa olisi helpompaa, mutta miten minäkertoja kuvaa muita ja ympäristöä? Miten ammattilaiset sen tekevät?

Minäkertoja

Anja Kaurasen (nyk. Snellman) taiteilijaromaanissa Syysprinssi (1996) on minäkertoja, naiskirjailija, joka muistelee intohimoista rakkaussuhdettaan toiseen taiteilijaan. Kehyskertomus sijoittuu nykyaikaan, josta käsin rakastetun ikä ja ulkonäkö ovat tietenkin muuttuneet.

Halasimme uudelleen ja tunsin silmälasien muodon hänen povitaskussaan ja kaulakuopan suolaisen tuoksun. Oikeassa korvalehdessä oli vielä näkyvissä pieni reikä, ei enää kultaista kreolirengasta.

ANJA KAURANEN, SYYSPRINSSI

Myöhemmin teoksessa kuvataan nuoruusaikaa. Silloinkin henkilökuvaus on niukahkoa, mutta havainnollista. Syysprinssiä kuvataan kappaleen verran: vaatteita, vartaloa, ihoa. Jos irrottaa vain yhden virkkeen, sen täytyy olla tämä:

Paidan päällä oli valkoinen lammasnahkaliivi, otsalla kapea kukallinen pirtanauha, oikeassa korvassa kultainen korvarengas.

ANJA KAURANEN, SYYSPRINSSI

Pienin mahdollinen yksityiskohta siirtää lukijan ajassa taaksepäin, suoraan keskelle tapahtumia. Näin se käy taiteilijaelämässä, mutta minun Känäni ei ole taiteilija eikä keski-ikäinen.

Entä jos tutkailisi teosta, jossa on nuori kertoja? Vaikka Anna-Leena Härkösen Häräntappoasetta (1984). Ei Allukaan liikaa omasta ulkonäöstään kerro: ”Mä olin sattumalta pienikokoisin meistä jätkistä [–].” Myöhemmin Allu vertaa itseään parhaaseen kaveriinsa Taalaan.

Vaikka kyllä me ollaan erilaisia ku yö ja päivä. Taala on pitkä ja vaalee ja roikkuva. Mä oon tumma ja jotenki sopusuhtaisempi.

ANNA-LEENA HÄRKÖNEN, HÄRÄNTAPPOASE

Kerronta on niin vahvaa, että se vie mukaansa suoraan Allun ajatuksiin. Henkilöiden ulkonäköä lukija ei juurikaan ajattele, eikä sitä osaa edes kaivata. Ehkä kyse on ajoituksesta. Teoksen alussa tarinaan mukaan tulevat sivuhenkilöt kuvataan tarkemmin. Esimerkiksi Pulunkesyttäjä saa kokonaisen kappaleen, ja vallan mainion saakin.

Näissä kuvauksissaan Härkönen ja Kauranen käyttävät myöntölauseita. Varastossa (2007) Arto Salminen sen sijaan tyylittelee kieltolauseilla ja viittaa tulevaan. Kuva on silti kirkas ja selvä lukijan silmien edessä.

Raninen kiskoi talvitakin päälleen ja käveli ulos, enkä minä koskaan enää nähnyt sitä. Tuntui, että kaikki muistikuvat Ranisesta katosivat saman tien. En enää muistanut miltä se näytti, mutta tiesin silti minkä näköinen se on kolmen vuoden kuluttua, kun se kerjää markkaa Ympyrätalon Alkon edessä.

ARTO SALMINEN, VARASTO

Kaikki riippuu niin kirjailijan ja teoksen tyylistä, minäkertojan persoonasta ja äänestä. Kuka kertoja on? Minkäikäinen? Mitä havaitsee? Mitä kertoo ja millaisilla lauseilla? Pään sisään ja ihon alle on vain päästävä kuulemaan. Sitten on helppoa. Känä, tällä mennään.

Lähteet

Anna-Leena Härkönen 1984: Häräntappoase. Suuri Suomalainen Kirjakerho, Helsinki.

Anja Kauranen 1996: Syysprinssi. WSOY, Juva.

Arto Salminen 2007: Varasto. (1998) WSOY, Juva.

Kommentointi on suljettu.

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑

%d bloggers like this: