Kirjoituskonevaras

Tuomas Kyrö 2020. Kirjoituskonevaras. WSOY, Helsinki. 293 s. + 3 s. liitteitä

Tunnettu eturivin humoristi teki viime vuonna omaelämäkerran, jossa hän avaa reittiään kirjailijaksi. Takakansiteksti lupaa enemmän; maailmaa voi hetken katsella Tuomas Kyrön (1974 – ) silmin. Elämäkertaa lukiessa saa myös käsityksen siitä, miten maailma on katsellut Kyröä Helsingissä, Hämeenlinnassa ja Italiassa. Helsinki opetti juoksemaan, italialainen kääntäjä vaihtoi toiset jutut kirjailijan suuhun ja Kanta-Häme, no, kantahämäläisten originelli tapa suhtautua junantuomiin on kuvattu jokseenkin realistisesti.

Syntyjään Kyrö on paljasjalkainen stadilainen. Molemmat vanhemmat ovat kirjallisesti lahjakkaita, isä dramaturgi ja äiti kirjailija ja kirjastonhoitaja. Tuleva kirjailija on lahjakas, mutta sopeutuminen on vaikeaa. Se on vaikeaa koulussa, Helsingin kaduilla, Hämeenlinnan kaduilla, rehtorin kansliassa, armeijassa ja yliopistossa. Kyrö on parhaimmillaan näyttöjen edessä; lukion päätteeksi hän kirjoittaa laudaturin paperit. Formaali koulutus ei ota sujuakseen, mutta tuleva kirjailija ahmii elokuvia, musiikkia ja tv-ohjelmia. Suoratoiston lisäksi VHS-nauhoitteet ovat merkittävä lähteistö.

”Seuroissa eli tilattuja muistoja” -luvussa Kyrö nimeää lukemiaan teoksia ja pohtii Juhani Peltosen ja erityisesti Veikko Huovisen tuotantoa. Edellä mainitun tuotantoon kuuluvan Elmon tulkinta on ansiokas. Huovisen Veitikka saa Kyrön pohtimaan kirjailijan positiota ja velvollisuutta:

Pysyvä oma paikka ja muuttuva maailma luovat jatkuvan, hedelmällisen, ihanan ristiriidan nykyisen ja menneen välille. [–] Kirjailijan näkemys on ja pysyy, vaikka romaanihenkilöt ja tarinat vaihtuvat.

TUOMAS KYRÖ

Miellyttämisen tarpeen tai ideologisen tarkoituksen kanssa on oltava varovainen, kirjailijan vapautta ei pidä tuhlata. Kyrön mukaan taide syntyy muille tekijän kokemuksista. Taide laaditaan yksin muita varten.

Olen nyt ylittänyt normaalin merkkimääräni, enkä ole päässyt kuin alkuun. Kyrö piruilee blogisteille, että yli tuhannen merkin postausta ei kukaan jaksa lukea. Hätäilen. Saanko tämän päättymään ennen 3000 merkkiä? Entä jos teen niin kuin huvittaa?

Elämäkerraksi teksti pitää hyvin otteessaan. Ei tässä kerrata, yhtään luokka-astetta. Sen sijaan muutetaan osoitteesta toiseen, kirjoitetaan, perhe kasvaa ja kirjoitetaan. Kirjoitetaan työhuoneessa tai keksitään työhuone, jossa kirjoitetaan. Mennään kouluvierailulle Lappiin. Osallistutaan. Esiinnytään televisiossa. Mikä lopulta on tyypillistä kirjailijan työtä? Tiistait. Niiden avulla voi kuvata koko elämän.

Teoksen rakenteen ja näkökulmien vaihtelu on aivan omaa luokkaansa. Oman mausteensa tekstiin tuo graafinen suunnittelu, jonka on tehnyt Mika Tuominen. Lukiessa viihtyy ja nauttii oivaltamisesta. Lukujen otsikointiin, valokuviin ja tekstin nostoihin pysähtyy; tekstin ja valokuvien rosoisuus ja rohkeus on pysäyttävää. Lausetasolla on selkeästi tunnistettavissa Kyrön ääni, mutta sävy on muuta tuotantoa totisempi.