On aika tarkastella, miten bingoilussa kävi. Kirjat kertovat -blogin haasteessa piti lukea tietokirjoja. Haasteen mukaisesti luin viisi teosta. Poikkeuksellisen vuoden kunniaksi valitsin sananvapauteen liittyviä teoksia. Kuten tiedetään, sananvapauteen liittyy oikeus julkaista ja kertoa mielipiteensä sekä yhtäläinen oikeus vapaasti valita, kenen tekstejä lukee.
Teema valikoitui osin sattumalta, sillä olen aiemmin ajatellut, että kukin yhteiskunta itsenäisesti määrittelee, millaisen määrän ilmaisun vapautta rakenteet kestävät. Luonnollisesti länsimaisena, etuoikeutettuna ihmisenä olen pitänyt kyseisiä oikeuksia myös itsestäänselvyytenä. Koronan myötä muutin mieltäni. Kiinalaisen lääkärin vaientamiselle ei löydy mitään järkiperustetta. Sananvapauden pitäisi olla globaali oikeus ja koskea jokaista, myös kiinalaisia.
Etusivun rikokset -teoksella ruksasin ensimmäisen ruudun taulukon oikeasta yläreunasta ”Kirja käsittelee historiaa”. Oikeustoimittajat ry julkaisi artikkelikokoelman muistellakseen 30-vuotiasta toimintaansa. Jakamalla esimerkiksi Sumuverho-palkintoa yhdistys pitää huolta siitä, että tieto jatkossakin olisi julkista Suomessa. Vuoden 2020 palkinnonsaajaksi nimettiin Syyttäjälaitos. Infosota sopi ruutuun ”kirjan nimi, joka houkutteli minut lukemaan”. (Ja sisältö suorastaan pelotteli.)
Kolmas rasti tuli ruutuun ”kirjan aihe on minulle tuttu”. Vihan ja inhon internet jatkoi luontevasti siitä, mihin Infosota päättyi. Kummassakin teoksessa käsiteltiin laajasti vaientamista ja vapaan mielipiteenilmaisun estämistä. Vaientaminen voi olla valtiollista tai jokseenkin yksityistä toimintaa, jolla on laajakantoisia seurauksia.
Wanted sisälsi nelivärivalokuvia, joten ruudukon vasen yläkulma sai oman rastinsa. Miten Tranbergin elämäkerta istuu sananvapauteen? Kyse on pikemmin itsesensuurista. Jotain jää aina kertomatta, vaikka ehkä halua kertomiseen olisi. Joidenkin asioiden paljastaminen vaikuttaisi tuomioon, joten on ymmärrettävää, ettei kaikkea kerrota. Lukija joutuu venyttämään omaa tulkintaansa samaa tahtia kertojan tulkinnan kanssa.
Viimeisen rastin sain ”opas”-ruutuun Goldbergin Lukeva mieli -teoksella. Sen sivuja kääntäessä jää miettimään kirjakauppoja, antikvariaatteja ja kirjastoja, joissa itse on istunut, kirjoittanut, keskustellut ja kuunnellut, ja myös salakuunnellut. On mahdotonta lukea lukemisesta ja kirjoista, joita Goldberg suosittelee, ilman että miettii omaa elämänsä kirjakauppoja ja kirjastoja, annettuja ja saatuja lukusuosituksia. Ja ihmisiä, jotka silloin olivat paikalla.
Vuoden lopuksi rivi täyttyy rasteista, lentokentät rokotteista ja sähköiset näytöt toivosta. On tilanteita, joissa sananvapaus on eloonjäämiskysymys.
Omistan tämän sarjan Li Wenliangille.
Pieni suuri piiri 
Viimeisimmät kommentit