Kannibaalien keittokirja

JP Koskinen 2017: Kannibaalien keittokirja. Like, Helsinki. 251 s.

En muista yhtään kertaa, jolloin kirjaa lukiessa olisi iho noussut kananlihalle, paitsi nyt. Koskisen teos yltää samaan kuin parhaat teatteriesitykset.

Kansi_kannibaali

Kannibaalien keittokirjan päähenkilö on Oskari Patamäki, ruokakriitikko. Oskarilla on työn alla keittokirja, jossa on 18 kannibaalille sopivaa arkiruokaa ja 1 jälkiruoka. Käsikirjoitus on lähes valmis, ja se muodostaakin teoksen alkuosan. Loppuosassa kerrotaan Oskarin tarina, joka kiihtyy täyteen mittaansa trilleriksi. Oskarilla on kannibalismin lisäksi muitakin sopeutumisongelmia: hankala esimies ja veljen vihaama naapuri sekä naisen kaipuu.

Teoksesta on kirjoitettu blogeihin useita arvioita, ja mielipiteet ovat varsin jakautuneita. Osa kiittää, ja osa kauhistelee. Satiiri ei ole tekstilajina kaikkein helpoin vastaanottaa, sillä se vaatii sulattelun taitoa. Rajumpiakin esikuvia maailmankirjallisuudessa on: muistellaanpa vain Jonathan Swiftin teosta A Modest Proposal For preventing the Children of Poor People From being a Burthen to Their Parents or Country, and for making them Beneficial to the Publick. Vuonna 1729 julkaistu teos ehdottaa vaatimattomasti, että rikkaita ruokittaisiin köyhillä nälkää näkevillä irlantilaislapsilla, tietenkin vanhemmille osoitettavaa sopivaa korvausta vastaan. Swift sai haluamansa muutoksen aikaan, ja englantilainen hallinto laski verotuksen tasoa, jolloin rahaa jäi ruokaankin.

Mihin Koskisen satiirin kärki sitten kohdistuu? Epäselvissä tapauksissa dekkarit ratkeavat seuraamalla rahan kulkua, mutta tässä teoksessa ei ole kyse rahasta. Seurataan sydäntä ja tarkastellaan, miten kannibaali niitä arvottaa. Suvakin sydämen saa tainnoksiin helposti näyttämällä dokumentin nälänhädästä. Ministerin sydäntä puolestaan tulee varoa, sillä ne ovat liian kovia syötäviksi. Bodarin sydän tarvitsee voimakkaan annoksen adrenaliinia ja sähköshokin, kun taas toimitusjohtajan pysäyttämiseen tarvitaan haulikkoa; muuten pientä sydäntä on vaikea tavoittaa.

Koskinen_ministeri

Irvailevien ja kepeästi etenevien reseptien jälkeen seurataan Oskarin elämää 2010-luvun Helsingissä, mikä ei ole yhtään hullumpi paikka. Eikä Oskarilla itselläänkään huonosti mene: jos hän laatisi itselleen deitti-ilmoituksen, se varmaankin alkaisi sanoilla: ”Minulla on kaikki hyvin, vain sinä puutut.” Keski-ikäisellä ja -luokkaisella Oskarilla ei ole kuitenkaan tarvetta ilmoitukselle, sillä Oskari tietää itsekin oman tilansa:

Olin jo pitkään hyväksynyt sen tosiseikan, etten voisi mennä naimisiin tai hankkiutua muutoinkaan pysyvään parisuhteeseen. Jos haluaa pitää salaisuuden, ei ole syytä jakaa muutakaan elämäänsä toisen kanssa.

JP KOSKINEN

Vastoin todennäköisyyksiä Rea löytyy museosta. Jaettu globaali huoli ruoan riittävyydestä yhdistää; Rea ei hyväksy eläinten lihan käyttöä – Oskari puolestaan tutkii ihmisiä vaihtoehtoisena proteiinin lähteenä. Kumpikin on yhtä fataali omassa kannassaan, ja siksi lähestyminen on turvallista vain aseistettuna.

Kun Juhani Peltonen kirjoitti Salomon ja Ursulan vuonna 1967, hänellä oli yksi suuri huoli helsinkiläisistä rakastavaisista: mistä saada asunto. Salomo ja Ursula yrittävät yöpyä milloin konserttisalin keskikäytävällä, milloin raiteiden välissä vain tullakseen häädetyksi kerta toisensa jälkeen. Kun vertaa Peltosen ja Koskisen Helsinkiä, aiempi ympäristön kovasydämisyys on muuttunut teoksen kaikkien henkilöiden ominaisuudeksi. Rakkaudesta ja henkiinjäämisestä on tullut taitolaji. Ja kuten resepteistä käy ilmi: eri ihmisryhmien arvo ja käyttökelpoisuus vaihtelee.

Sanottakoon se nyt suoraan: olen mustan huumorin ystävä ja pidin teoksesta paljon. Satiireilla on usein tiukka kärki, joka tähtää yhteen kohteeseen. Tässä pilaillaan kyllä laajemminkin suomalaisen yhteiskunnan ongelmilla. Vieköön Oskari viimeiset sanat:

– Meissä jokaisessa on jotakin vikaa, huomautin.

JP KOSKINEN

Lue arvioita lisää

Kommentointi on suljettu.

Start a Blog at WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: