Puhallus

David Rogers. Puhallus. Näytelmä. Suomennos ja ohjaus Tommi Kainulainen. Lahden kaupunginteatteri 2.2.2019. Esityksen kesto 2 t. 30 min.

Lahden kaupunginteatteri esittää tänä keväänä Puhallus-komediaa. Näytelmä perustuu David Wardin käsikirjoitukseen elokuvaa The Sting varten. Ohjaaja Tommi Kainulainen on tehnyt mainion valinnan, sillä näytelmän tapahtumat sijoittuvat osin Chicagoon, jolla nimellä Lahteen on useinkin viitattu.

Näytelmä alkaa kehyskertomuksella, jossa toimittaja keskustelee juttuvinkkiä antavan naisen kanssa – sopivaa palkkiota vastaan, tietysti. Ennen väliaikaa pidin kehyskertomusta hieman turhana, mutta kannattaa olla kärsivällinen, sillä loppuun mennessä palaset putoavat mainiosti paikalleen. Näytelmässä ei nimittäin oikein mikään ole sitä, miltä näyttää. Henkilöhahmojen rehellisyydestä kertoo aika paljon se, että luotettavimpia ovat paikallispoliisi, joka kulkee keräämässä tietoonsa saamista rikollisten keikkarahoista osinkoja, ja pelätty gangsteri, joka on – pelätty gansteri.

PIENI SANASTO

FBI = liittovaltion poliisi; voisi joskus tulla paikalle oikeasti

filuri = huijareiden aristokratiaa; ei varasta, vaan saa uhrin antamaan rahat omasta tahdosta

poka = ryöstettävä kohdehenkiö

varas = varastaa rahat vastoin uhrin tahtoa

Koska juonenkuljetus on niin olennainen osa katsomisen nautintoa, käänteitä ei voi paljastaa. Itse nautin toisen näytöksen kiihtyvästä paljastusten ketjusta. Puhalluksen rakennetta voi hyvin verrata Éric-Emmanuel Schmittin Arvoituksellisiin muunnelmiin, jonka näin pari vuotta sitten. Skaala vain on toinen; Lahden kaupungin teatterin suurella näyttämöllä on kahden näyttelijän sijaan koko teatteriseurue.

Helmikuinen esitys oli varma ja kypsynyt. Kokeneet näyttelijät ja vielä alalle opiskelevat toimivat hyvin yhteen. Pidin erityisesti Mikko Jurkan ja Tapani Kalliomäen roolisuorituksista. Mitä pidempään on näyttelijöitä seurannut, tuntuu välillä siltä, että teatterissa käynnin jälkeen täytyy muistella myös niitä muita näytelmiä, joista on kovasti pitänyt.

Näytelmä kuljettaa katsojat aikamatkalle Yhdysvaltoihin 1930-luvulle. Ulla-Maija Peltolan puvustus on herkullista katsottavaa. Miljöö äänine ja valoineen luo näyttelijöiden kanssa illuusion, johon lähtee mukaan ja johon haluaa uskoa. Ja johon tarttuu uudelleen, vaikka illuusio osoittautuukin huijaukseksi kerta toisensa jälkeen.

Näytelmä on viihteellinen, mutta se kantaa syvempääkin merkitystä. Ohjaaja Tommi Kainulaisen mukaan teoksen teksti kertoo myös meidän ajastamme. Huijareilla on yhtä kultaiset ajat 2010-luvun lopulla kuin 1930-luvullakin.