Dekkariviikko 2018: Vieras mies

Tapani Bagge 2018: Vieras mies. Hämeenlinna Noir. Crime Time, Helsinki. Kannen ulkoasu Ossi Hiekkala. 195 s.

Mitä olisi kesä ilman hellettä, riippumattoa ja dekkaria? Hitaan ja raukean kesäpäivän tarkkailuun kaipaa toimintaa, mieluiten vain kirjan sivuille. Ja juuri sitä Bagge tarjoilee Hämeenlinna Noirissa. Valitsin juuri tämän teoksen Dekkariviikon tappotorstaille, sillä sisällöltään Vieras mies sopii siihen parhaiten.

Vieraan miehen päähenkilö on Ruusu, renkolainen kolmen lapsen yksinhuoltajaäiti. Arjen pyörittämisessä on oma työnsä, sillä kotitilalla on luonnevikainen pukki, omaan tahtiin elävä kukko ja kanoja. Onneksi neuvokas yh saa omalla moottorisahalla puut metsästä ja neulomalla rahaa käsitöistä. Ruusu on muutenkin hyvin varusteltu:

Eteisessä Ruusu väänsi kellarinoven avaimella lukkoon, otti komerosta Marcon pistoolin ja revolverin panoksineen sekä perhosveitsen ja vei ne olohuoneen lukittavan seinäkaapin pohjalle.

Kaapissa oli telineessä isän vanhat metsästysaseet, haulikko ja lintukivääri ja hirvikivääri.

TAPANI BAGGE

Toisin kuin voisi luulla, renkolaisen tilan pihamaa ei ole kovin hiljainen. Väkeä saapuu ja lähtee melkein enemmän kuin Hämeenlinnan rautatieasemalla. Eloonjäämisen ennuste on tosin suurempi Hämeenlinnassa.

Naiskuvan kannalta teos alkaa perinteisesti: Ruusu tekee huonoja valintoja miessuhteissaan ja saa maksaa niistä mustilla silmäkulmilla. Mutta uhriksi Ruusu ei sitten jääkään. Bagge kääntää genreen kuuluvat, stereotypian mukaiset sukupuoliroolit päälaelleen, ja Ruusu saa painaa yötä päivää päästäkseen juhannuksen viettoon lastensa kanssa. Baggen Vieraan miehen Ruusun taustalla on Mika Waltarin Vieras mies tuli taloon, jonka perusasetelma miehensä surmaavasta naisesta ja loppuratkaisu rikoksesta selviävästä tekijästä on samankaltainen.

Waltarin 1937 julkaistu teos aiheutti polemiikkia, sillä naisen väkivaltainen puolustautuminen ja rangaistuksetta selviäminen oli ajan ilmapiirissä liikaa. Esimerkiksi K. S. Laurila piti teosta kokonaisuutena siveellisenä, vaikka myötätunto jäikin rikoksen tehneen ja kärsineen henkilön puolelle. (Järvelä 2013, 166 – 168.)

Bagge ei kuitenkaan tyydy lainaamaan asetelmaa käännetystä naisroolista, vaan päivittää sen mainiosti 2010-luvulle. Kyse ei ole Waltarin tapaan kolmiodraamasta ja jähmeästä agraariyhteiskunnasta. Vieraan miehen loppuratkaisu – jota ei voi tässä tarkemmin ruotia vaikka niin tahtoisi – jää auki. Tilanne näyttää ratkeavan Ruusulle edullisesti, mutta poliisin tutkimuksille ei.

Moraalinen pohdinta oikeasta ja väärästä ei kohdistu tällä kertaa naisen aktiiviseen toimijuuteen (vaikka ennätystahtia Ruusu pitääkin), vaan poliisin velvoitteisiin ja moraaliin. Teos vihjaa, että miespoliisin moraalissa on enemmän joustovaraa kuin naispoliisin moraalissa.

Vieras mies tuli taloon (1937) oli sillä tavalla ongelmallinen, että Waltari laati jatko-osan Jälkinäytös (1938), jotta tekojen seuraukset saatiin käsiteltyä. Tapani Bagge, minua kiinnostaisi tietää, miten rahojen kävi. Tai ylikonstaapeli Nikkilän. Minä vaadin tähän jatko-osaa, sen verran mielenkiintoisesta renkolaisperheestä on kyse.

Muita lähteitä

Juha Järvelä 2013. Waltari ja sukupuolten maailmat. Avain, Helsinki. Kannen kuva WSOY:n kuva-arkisto. Kannen maalaus Yrjö Saarinen, Tanssiva Pariisi. Hyvinkään taidemuseo.

Mika Waltari 1953. Vieras mies tuli taloon. (1937) WSOY, Porvoo.