Tero Seppänen 2019. Suruttomat urut. Stresa osk, Tallinna. 159 s.
Tero Seppänen on taustaltaan lahtelainen poliisi ja juristi. Romaani Suruttomat urut on hänen toinen teoksensa. Ensimmäisen teoksen Syöksyvirtauksia hän julkaisi vuonna 2017. Tuolloin blogi Kirjan pauloissa arvioi, että ensimmäisen proosakokoelman aineksista olisi saanut episodiromaanin.
Suruttomat urut liikkuu vaivattomasti useammalla aikatasolla. Romaanin minäkertoja on Mikko, joka kertoo omasta elämästään poikana, oikeustieteen ylioppilaana sekä keski-ikäisenä juristina. Toisena päähenkilönä on Mikon paras ystävä Joonas, jonka kanssa tiet erkanevat ja yhtyvät jälleen.
Edelliseen teokseen verrattuna tässäkin teoksessa on läsnä Seppäselle ominainen huumori, mutta nyt paljon hillitymmin kuin edellisellä kerralla. Teemallisesti teos olisi voinut olla raskasta luettavaa perheväkivallan vuoksi, mutta varsinkin lapsikertojan käyttö pehmentää raskaita aiheita. Toisaalta mukaan tulee lapsen silmin nähty aikuisten maailma, joka toisinaan on koominen.
Vartijoiden lapsista voi tulla uusia vartijoita. Sitä tuleeko VR:n miesten lapsista asemamiehiä en tiedä. Koska vartijat joutuvat juoksemaan vankeja kiinni, järjestetään vankilan henkilökunnalle ja lapsille urheilukilpailuja.
TERO SEPPÄNEN
Rakenteellisesti romaanissa lasten elämää seurataan reilun vuoden verran elokuusta aina seuraavan vuoden lokakuuhun asti. Parikymppisten miesten elämää seurataan sarjassa oikeudenistuntoja, joissa tuomaroi omalaatuinen Nahkhiir. Oikeudenistunnot ja lapsuusaika vuorottelevat luvuissa, jolloin kerrontahetken nykyisyyden aukkoja selittää menneisyys. Toisaalta rikoksen motiivit pohjustetaan hyvin lapsuudesta käsin.
Teoksen toinen osa hypähtää vielä eteenpäin ajassa. Keski-ikäistynyt minäkertoja haikailee ahdingossaan itsemurhaa, kun yllättäen lapsuudenystävä auttaa hyväksymään ja selvittämään tehdyt petokset.
Teoksen ansiona on poikien elämän tarkka ja osuva havainnointi. Aikuisten maailman puristuksessakin elämä on surutonta ja huoletonta. Sama pisara poikuudesta näkyy Mikossa ja Joonaksessa vielä näiden aikuistuttua. Mielestäni onnistuneimpia osuuksia ovat oikeudenkäynnin kuvaukset – ne on dramatisoitu hyvin. Lapsuusajan kuvausta olisi voinut vähän lyhentää.
Kaiken kaikkiaan teos kuvaa rikoksen tekijöitä ja oikeuslaitosta ketään syyllistämättä. Ketään ei myöskään aseteta etuoikeutettuun asemaan. Kirjoittajana Seppänen on kehittynyt paljon viimeisen kahden vuoden aikana. On mielenkiintoista nähdä, mitä seuraava kirja tuo tullessaan.
Pieni suuri piiri 
Viimeisimmät kommentit